Lepoviikko.

Viikko on mennyt sairastellessa - on vaikeaa siinä hetkessä muistuttaa itseään, että tärkeää on oikeastaan vain juuri se hetki ja oma hyvinvointi. Samalla kun haluaisi kovasti jo suunnitella tulevaa ja ajatella jo aikaa kun tauti on voitettu. 

Kuva: Anna-Mari West

Viikon kuumeilun jälkeen olo on edelleen voimaton, mutta viikonloppuna pitäisi saada tehtyä koululle AHOT-hakemus. Sitä ennen käydä hankkimassa tulostimeen uudet värit ja hieman siivoilla kotona. Rauhallinen viikonloppu siis tiedossa. 

Sairastamisen aikana on olleet myös sisustusjutut mielessä - yritän siis saada tämän viikonlopun aikana otettua taas muutaman kuvan kotoa niin pääsette kurkkaamaan taas yhteen osaan kotiani. 

Katsaus kesähuoneeseen.

Lupailin jo kesän puolessa välissä päivitystä parvekkeeltani - kesä kuitenkin meni futiksen ja muutosten virrassa. Mutta nyt syksyn hämärtyessä päätin vielä näpytellä muutaman sanan parvekkeesta, ennen kuin illat käyvät liian viileiksi. 

Parveke oli yksi niistä asioista, miksi reilu kaksi vuotta päätin muuttaa tähän asuntoon, kun mahdollisuus muuttamiseen tuli. 

Parveke on pieni, vähän niinkuin asuntokin, eikä siinä ole laseja. Lasittomuus mahdollistaa kesäisin asunnon hyvän ilmanvaihdon, lisäksi parvekkeelle paistaa lähinnä aamuaurinko, jolloin aurinkokaan ei asuntoa tai parveketta liiemmin lämmitä. Parvekkeelle mahtuu juuri ja juuri pöytä ja kaksi tuolia ja tuoleille istumaan, mutta ei parvekkeella jalat suorana istuta. Mukava paikka kesällä aamupalalle tai iltateelle. 

Kalusteet ovat valikoima eri valmistajilta, mutta seinällä oleva hylly on isäni käsialaa. Neljä hyllylevyä, jokaisessa neljä reikää, muutama metri köyttä ja jokaiseen lautaan neljä naulaa. Parvekkeellani kun ei juurikaan ole tilaa kasveille, piti ongelma jotenkin ratkaista. Tässä kasvit ovat saaneet kasvaa nyt pari kesää, parista talvestakin hylly on pärjännyt muttumattomana. Aluksi pelkäsin keräävätkö hyllyn narut hometta talven aikana, mutta niin ei ainakaan vielä ole käynyt. 

Parvekkeeni on siitä hauska, että se on tavallaan yhteinen viereisen asunnon kanssa - asuntojen parveke on jaettu kahteen välissä olevalla seinällä. Ajoittain koen asian myös hieman ahdistavana, sillä kun iltaa viettää parvekkeella samaan aikaan toisen asunnon henkilöiden kanssa, ei se tunnu enää kovinkaan omalta. Mutta kaikesta huolimatta olen onnellinen sen olemassa oloon. 

Arki muuttuu - sittenkin liian nopeasti?

Istun maalla, on hiljaista. Vanhempani katsovat yläkerrassa televisiota, menossa rauhallinen viikonloppu. Lepoa, rauhaa, valmista ruokaa ja naisten vaahteraliigan finaali, sekä olympialaisia.

Kuva: http://www.picturequotes.com

Tuntuu, että tämä syksy on pelkkää muutosta; uusi työ, opiskelujen aloittaminen ja uusi elämäntilanne. Kun kaikki muuttuu muutaman viikon sisään, ei ne iloiset muutokset tunnu miltään niiden muutosten keskellä joita ei olisi halunnut kokea.

Arjessa joutuu useasti muistuttamaan itseään nauttimaan näistä hetkistä - siitä että työ on mielekästä. Siitä, että nyt voi nauttia vapaista viikonlopuista, vapaista illoista - ajasta ystävien kanssa.

Mulla on paha tapa suunnitella asioita, jotta voin varautua niihin. Laskelmoida plussia ja miinuksia, pohtia hyvät ja huonot vaihtoehdot. Silloin kun kaikki ei mene niin kuin olin suunnitellut menee hetki, ennen kuin löydän uuden tien toimia. Sen välillä olevan hetken räpiköin eteenpäin parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta tarvittaessa hyvinkin nopeasti löydän sen uuden reitin ja tavan, jos vaan on halua ja tahtoa löytää se, aina vain helpompaa on löytää uusi reitti kun on jokin asia joka asettaa tarkan aikamääreen. Mutta kun on oikeastaan vain aikaa, aikaa käsitellä tai olla käsittelemättä asioita on helppoa jäädä kellumaan siihen räpiköinnin tilaan hetkeksi, siihen kaaokseen jossa ei tunnu olevan mitään selkeää suunnitelmaa.

Tällä hetkellä oon antanut itselleni luvan olla hetken aikaa ilman selkeää suunnitelmaa, yrittää elää hetkessä. Samalla tutustuen taas omaan itseeni uudelleen. Vähitellen kuitenkin päähän tulee suunnitelmia, ajatuksia uusista asioista ja ajatuksia paluusta vanhoihin, sydäntä lähellä oleviin asioihin.

Kaiken myllerryksen keskellä kuitenkin onnellinen - välillä vähän liian suunnitelmallinen ja laskelmoiva (myönnettäköön: täydellisyyden tavoittelija). 

Ensihoitajaopiskelija

Kuva: wallpaperswide.com

Kävin tänään koululla ensimmäisen kerran - opiskelujen aloittamisen myötä musta tuli ensihoitajaopiskelija. Ihan täysin ei vieläkään ajatukset ole kääntyneet opiskelijavaihteelle, mutta jonkinlaista konkreettista apua tuli kun kävin tänään koululla muutaman tunnin ajan keskustelemassa tutor opettajan kanssa. 

On vielä epäselvää, millä opinnoilla aloitan. Pitkälti asiat riippuvat nyt siitä, kuinka paljon saan hyväksiluettua aiempia opintojani. Itse en ymmärrä sitä, jos joudun täydentämään sairaanhoitaja puolen opintoja, sillä mielestäni valmista tutkintoa ei voi vaatia enää täydentämään, varsinkin kun valmistumisestani on 2,5 vuotta. Se että valmistumisestani on vain 2,5 vuotta tarkoittaa myös sitä, että olen suorittanut ko. tutkinnon nykyisten direktiivien mukaan. 

Opiskeluinto on kateissa, ehkä isoin syy siihen on nyt työpaikan vaihto. Duuni on vaihteeksi mielekästä, parin viikon aikana oon jo huomannut muutoksen itsessäni. Vaikka töissä stressaankin töiden valmistumista ja omaa toimintaani, niin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut tuoda töitä ajatuksissaan kotiin. Ei kertaakaan illalla hetkeä, jolloin olisin miettinyt jotain asiaa jonka mahdollisesti työpäivän kiireessä olin tehnyt, mutta illalla mietitytti että olinko sittenkään muistanut. On mahtavaa, saada nauttia työstä, muistella kouluaikana opittuja asioita joita ei ole nyt pariin vuoteen tarvinnut käyttää töissä. 

Alustavasti puhuttiin tutor opettajan kanssa, että jos suorittaisin ensimmäisenä vuonna kursseja, joissa on mahdollisimman vähän läsnäoloa ja paljon itsenäistä työtä, joita voisin tehdä töiden ohella. Hieman jännitin mitä koulu sanoo omasta tilanteestani, mutta opettaja näki tilanteeni hienona mahdollisuutena ja ymmärsi sen, että haluan kokea tämän. 

Ensi maanantaina pitäisi olla fiksumpi siitä miten opintoja aletaan suunnitella, hyväksilukuhakemusta pääsen näpyttelemään vasta parin viikon päästä kun saan tunnukset koulun järjestelmiin. Kuun viimeinen päivä pitäisi olla ilmottautunut tämän syksyn kursseille, joten jonkin verran kiirettä pitää asioiden selvittelyssä. 

Nyt vanhemmille maalle viikonlopun viettoon.

Heinäkuu oli yhtä juhlaa.

Heinäkuulle mahtui kesäloman lisäksi joka vuosittaiset synttärit. 

Viime vuonna täytetty 25 aiheutti pienen ikäkriisin, tänä vuonna saavutettu 26 vuoden ikä ei siis ollut mitään sen rinnalla. 

Synttäripäivä tuli vietettyä ystävien kanssa rennosti viettäen aikaa, ilman suurempia ohjelmanumeroita. Edellispäivänä pelattu futispeli tuntui sen verran kropassa, ettei ihmeempiä ollut edes halua tehdä. 

Lukuiset muistamiset ja tsemppiviestit lämmittivät mieltä, kun edellispäivänä oltiin kohdattu pelissä meitä parempi joukkue. Oli myös mahtavaa olla lomalla pitkästä aikaa synttäreiden aikana, vaikka ulkona satoikin vettä melko runsaasti. 

Annoin itselleni luvan nauttia kesästä ja hankkia jtn pientä.

Edellisen kellon olin saanut rippilahjaksi, noin 10 vuotta sitten - se on säästynyt melko vähän käytön ansiosta hyvin. Välissä käytin kellon sijasta sykemittaria, joka kului reilussa vuodessa kauheaan kuntoon.
Tää uusi kello lähti mun luo, koska se osui mielestäni kuvaukseen "sporttinen, mutta naisellinen". Ranneke on silikonia, mukavan tuntuinen kädessä. Kellotauluun ihastuin kuitenkin eniten, mukavan yksinkertainen, mutta kuitenkin siinä on sopivaa vaihtelua numeroiden koon vaihdellessa.

Hajuveden hankintaa olin miettinyt pitkään, vihdoin löysin sen mieluisan ollessani kavereiden kanssa laivalla, aikaahan siinä meni - mutta päätökseen päästiin.

Isoin asia, mikä kotiini ilmestyi syntymäpäivän ympärillä on uusi televisio, jonka vanhempani olivat minulle hankkineet yllätyksenä. Olin aiemmin kysellyt jo isältäni neuvoa uuden television hankintaan, mutta tuumasin sillin että josko sitten syksyllä. Vaatimuksia ei ollut paljoa, mutta halusin sen olevan smart tv ja kooltaan maksimissaan 32 tuumainen. Pienellä haikeudella kuitenkin luovuin vanhasta televisiostani, sillä se oli tullut minulle mummoltani hänen hankkiessaan uuden television. Mutta oli se kai nyt hyvä siirtyä jo 2010 luvulle.

30-vuotinen rakkaus

Kuva: wallpaperscraft.com

Tällä viikolla vanhempani viettivät helmihääpäiväänsä. 

Jäin viime viikolla pohtimaan sitä kuinka kauan vanhempani ovat olleet yhdessä. Huomasin ihailevani sitä päättäväisyyttä, sitä sitkeyttä ja etenkin sitä rakkautta joka saa kaksi ihmistä pysymään yhdessä pitkään. 

Mulla ja mun sisaruksilla on mahtavat vanhemmat. Vanhin meidän sisarussarjasta on nyt 28-vuotias, nuorin 21. Yhteensä meitä on kolme.  Ollaan saatu kasvaa kodissa, jossa on pidetty huoli arjesta, turvallisuudesta ja samalla annettu meidän lasten toteuttaa itseämme valitsemillamme tavoin. Nyt ollaan jo kaikki muutettu pois kotoa, vanhemmat asuvat edelleen siinä kodissa jossa ollaan saatu kasvaa. Vanhemmilta voi edelleen kysyä tarvittaessa apua; äiti ompelee ja iskä nikkaroi yhtä sun toista aina tarvittaessa - kaikesta muusta avusta puhumattakaan. 

Nyt kun ollaan muutettu pois kotoa, tuntuu että vanhempani näyttävät enemmän tunteitaan toisiaan kohtaan julkisesti - alussa se oli hieman outoa. Nyt se tuntuu jo ihanalta asialta. 

On iso onni saada olla heidän lapsensa.