Puhetta urheilusta.

Joukkueurheilussa on se hyvä ja huono puoli, että kaikki on yhteistä, ei vain voitot ja tappiot, myös tavoitteet ja vastuut. Viikonloppuna käynnistyi meidän tämän kesän pelikausi. 

Kolmivuorotyön ja treenien yhteensovittaminen on melkoista taidetta - vihatut aamuvuorot mahdollistavat harjoittelun iltaisin. Yö- ja iltavuorot vievät taas lähestulkoon kaikki mahdollisuudet treenaamiselta ja muultakin sosiaaliselta elämältä.

Viikonloppuna käyty pelikauden avaus norjalaisjoukkuetta vastaan sai ajatukset ristiriitaiseksi. Oli hienoa, että valmentaja mahdollisti myös minun pelaamiseni laittamalla minut kentälle. Toisaalta ääni sisälläni sanoi, että koska työ on vienyt niin paljon aikaa harrastuksilta, ettei minulla ole oikeutta olla kentällä edes tilapäisesti. Peliä edeltäneen illan ja aamun selasin pelikirjaa paniikin omaisesti läpi ja piirtelin taas pelikuvioita paperille - samalla sisälläni olleen äänen sanoessa, ettei se ole oikein.

Pelatessani lentopalloa opin, että vain harjoittelemalla päästään tuloksiin, harjoittelutyön jälkeen niillä tuloksilla voidaan haastaa vastustaja. Ilman harjoittelua ei ole myöskään mitään näytettävää.

Toisaalta, koska vastuu on yhteinen - kun annetaan mahdollisuus, on se myös täytettävä mahdollisimman hyvin.

Taas yövuoroissa, tällä kertaa viisi kerrallaan - enää neljä edessä tämä mukaan luettuna, Viikonloppuna tarkoitus olisi vielä yövuorojen päälle repiä itsensä laivalle kummityön kanssa. Lauantai aamuna yövuorot ovat vihdoin ohi, tällä hetkellä olotila muistuttaa jotain krapulaisen ja flunssaisen välimaastoa; jalat tuntuvat olevan kuin kaksi keitettyä makaronia, väsymys ja hikoilu valtaavat kehon.

Joskus sitä vain toivoisi tekevänsä työtä siihen ns. tavalliseen aikaan - ensi viikon treeniviikkoa odotellen jo nyt. Sarjakauden avaukseen on vielä pari viikkoa.